Liliathin elämä pyöri eteen päin omissa pienissä kuvioissaan. Jännittäessään kivisiemenen kohtaloa hän kasvatti elinpiiriään tutkimusmatkoin. Liliath ui, hoiti puutarhojaan, söi hedelmiä ja vihanneksia, helli eläinystäviään ja piti läheisten lampien kalakannat hyvänlaatuisina. Kasvissato oli niin suuri, että siitä meni osa suoraan lannoitteeksi, mikä harmitti Liliathia. Hän ei kyennyt syömään kaikkea kasvattamaansa, saati selviytymään kalavuoresta, jonka hän kalasti. Kalaa hän ei edes syönyt itse, vaan tarjosi kaiken mahdollisen kissoille ja linnuille.
Liliath kävi aina vain uteliaammaksi ja ahneeksi oppimaan, mitä tarkoittivat kiviset polut ja laatikot. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka sellaiset olivat syntyneet ja miten kauniita muotoja niissä oli. Epätiedottomuus ahdisti häntä, eivätkä hänen eläinystävänsä voineet tarjota vastaukseksi kuin epämääräisiä hirnahduksia, piipityksiä ja vinkaisuja. Näytti siltä, etteivät eläimet ainakaan olleet tehneet näitä upeita muodostelmia. Olihan Liliath nähnyt elämänsä aikana vaikka miten paljon hämmästyttäviä luonnonmuodestelmia, mutta hän oli varma, että näissä kivissä oli jotain erilaista.
Liliath piti elämästään, mutta joskus hänestä tuntui siltä, että jotain puuttui. Hän ei saanut yksin selville suurta kivimysteeriä, eikä Hopasta tai muista eläimistä ollut apua ratkaisuun. Alkoiko Liliath olla hieman yksinäinen?
Liliath oli käynyt jo lähes kaikkialla kivisten rakennelmien ympärille, jonne vain pääsi. Hän löysi paljon siemeniä ja erilaisia kiviä. Siemenistä nousi aika ajoin Liliathille täysin uudenlainen kasvi, ja nämä yllätykset pitivät hänen elämäniloaan yllä.
Aina välillä Liliath törmäsi myös keskeltä hänelle tuttua luontoa päällekäin kasattuja kiviä. Hän ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta pohti, josko ne oli asettanut paikoilleen joku hänen itsensä kaltainen. Löytäisikö hän joskus toisen Liliathin?
Kaikki, mitä hän löysi, ei ollut hänen mielestään kovin kaunista. Osa rakennelmista näyttä rumilta ja vaarallisilta, eikä hän voinut välttää ajatusta, että jotkin asiat olisivat jopa rikki. Miksi osa kivirakennelmista näyttä hienoilta ja kokonaisilta ja osa ei? Liliathin kysellessä hänen elämänsä ei ollutkaan enää niin helppoa kuin se oli aiemmin ollut.
Sentään jokin asia Liliathille selvisi. Vihreästä kivisiemenestä näet kuoriutui eräs päivä pieni, violetin värinen otus. Liliath antoi sille nimeksi Villa. Villa oli kaunis ja juuri sellaista seuraa jota Liliath kaipasi. Sille kelpasi sekä kala että kasvit ja se oli melkein aina nälkäinen. Villakaan ei silti saanut tuhottua kaikkea sitä ruokaa, jonka Liliath keräsi. Villa oli kuitenkin aina hyvällä tuulella ja se piristi Liliathia.
Liliath oli jälleen tyytyväinen ja kasteli kasvimaitansa antaumuksella. Liliathin elämä kuitenkin odotti sitä päivää, mikä mullistaisi sen kokonaan. Kivimysteeri oli saamassa ratkaisun.
Vihdoin koitti se päivä, joka oli välttämättä saapuva. Liliath ei tiennyt sitä odottavansa, mutta kun se tuli, loksahti kaikki palaset hänen päässään paikoilleen. Liliath kohtasi ensimmäistä kertaa elämässään toisen simin.
Tämä pieni sim tuli häntä vastaan Hopan näyttämässä puutarhassa. Hän esittäytyi Tuuliaksi ja oli lähes yhtä yllättynyt ja innoissaan kuin Liliath kohtaamisestaan. Tuulia tunnisti Villan lohikäärmeeksi, eikä ollut uskoa silmiään. Lohikäärmeiden olisi pitänyt olla jo kauan sitten kuolleita, eikä istua vihreän simin olkapäällä. Liliath kyseli kaikkea, mitä saattoi keksiä, ja Tuulia ystävällisesti kertoi Jalavalaakson hiljaisesta kylästä ja sen simeistä sen, minkä innostukseltaan malttoi. Kukaan ei uskoisi hänen löytäneen oikean lohikäärmeen, saati oikean metsänhengen.
Kun Tuulia oli juossut kertomaan tapahtumasta ystävilleen, Liliath oli haljeta onnesta. Hänen elämänsä sai merkityksen, hänen rohkeutensa ylitti kaikki aikaisemmat rajansa, eikä mikään voittaisi ikinä sitä tunnetta, minkä toisen simin kohtaaminen hänessä aiheutti. Liliath pelkäsi pyörtyvänsä ja yritti rauhoittua. Hän aikoi illalla suunnistaa kohti rakennusta puutarhan vieressä, jonne Tuulia hänet ohjasi myymään ylimääräisen satonsa. Mitä myyminen ikinä tarkoittikaan, ainakaan sato ei menisi enää hukkaan.
Liliath kokosi kaiken rohkeutensa ja valmistautui kohtaamaan uuden simin. Kivirakennus olikin ontto, sitä Liliath ei ollutkaan aiemmin ajatellut. Ilmeisesti muut simit löytyisivät samanlaisten rakennusten sisältä.
Hän astui sisään tunnelmalliseen ruokakauppaan, jonka myyjä hämmästyi Liliathin kävellessä sisään. Hän toivotti tämän tervetulleeksi ja auttoi kasvisten myynnissä. Rahasta hän kertoi Liliathille paljon, mutta Liliath ei ymmärtänyt sen merkitystä. Naismyyjä toivotti hänelle kaikkea hyvää ja toivoi, että Liliath tulisi toistekin myymään laadukkaita tuotteitaan, sillä niille olisi kysyntää.
Voitontunne pyyhkäisi Liliathin läpi tämän astuessa ulos kaupasta. Kaikki elämässä oli täydellistä! Hän ei millään malttaisi odottaa, että pääsisi tutustumaan näihin rakennuksiin ja simeihin.
Hyvällä tuulella Liliath jatkoi kalastamista, sillä kaikki lammesta karsimansa kala olisi hyödyksi ja täyttäisi jonkun mahaa.
Entistä uskaliaammin Liliath tutki paikkoja. Yhteen rakennukseen hän meni jopa varoivaisesti sisälle. Hän ei tiennyt, suhtautuisivatko kaikki simit häneen samalla tavalla kuin Tuulia ja kaupan myyjä. Ainoa hänen vastaansa tullut asia oli kuitenkin toinen lohikäärmeensiemen. Hän otti sen mukaansa ja toivoi siitäkin kuoriutuvan pieni Villa.
Yö laskeutui Jalavalaaksoon ja peitteli Liliathin onnellisesti uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti